torstai 30. joulukuuta 2021

Kahvila

Istun kahvilan nurkassa ja katselen ympärilleni. Huomaan että hengitykseni on pinnallista ja olen hyvin stressaantunut. Ympärilläni on paljon ääntä ja kolinaa, ääni kantautuu viereisestä ruokakaupasta koska välissämme on vain ohut lasiseinä. Kahvilan puolelta kuuluu tuolien narinaa kun ne liikkuu lattiakaakeleita vasten ja puheensorinaa kun ihmiset keskustelevat ystäviensä ja perheittensä kanssa. Pieni lapsi yrittää päättää minkä värisen mehun haluaa kun äiti pitää kädestä kiinni ja kärsimättömästi yrittää lasta hoputtaa.

Katson ulos ikkunasta, lumihiutaleita tippuu hiljaa maahan ja pimeys laskeutuu taivaalle. Käteni halaa lämmintä kaakaokuppia kun siirrän katseeni kahvilan toiseen nurkkaan, siellä istuu vanha pariskunta. He istuvat aivan hiljaa ja katselevat toisiaan, sisälläni syttyy kummallinen tunne, tunnen lämpöä ja huomaan että suuni on kaartunut hymyyn. He katsovat toisiaan puhumatta sanaakaan mutta minulla on semmoinen aavistus että heillä on käynnissä mykkä keskustelu, heidän ei tarvitse puhua koska ovat eläneet niin kauan yhdessä että tietävät mitä toinen ajattelee. Yhtäkkiä nainen hymyilee ja ihailen hänen ryppyjään silmien ympäri jotka kertovat sen että naisen kasvoilla on varmasti ollut monta hymyä elämän varrella. Mies nojautuu eteenpäin ja laittaa ison kätensä vaimonsa käden ympärille. Nainen kääntyy katselemaan minua ja minusta tuntuu niinkuin olisin tehnyt jotain kiellettyä, vakoillut ja tunkeutunut hetkeen johon en kuulu mutta en pysty laskemaan katsettani vaan hymyilen naiselle joka nyökkää hitaasti vastaukseksi. 
Ihailen heitä ja mietin kuinka kauan he ovat mahtaneet kulkea yhteistä polkua ja montako ylämäkeä heidän liittoonsa mahtuu. 

Mikä on onnellisen avioliiton salaisuus? Koska onnellisiahan ne täytyvät olla kun he näyttävät siltä vai pettääkö ulkoinen kuori ja he vain ovat tyytyneet toisiinsa? Avioliitto on ikuinen työ johon täytyy panostaa, ilman työpanosta ei tule palkkaa.

Juon viimeisen tilkan kaakaostani ja nousen ylös ja puen takkini. Kävelen ulos ja otan syvän hengityksen kylmää ja raikasta ilmaa. Ajattelen lämmöllä tätä vanhaa pariskuntaa ja toivon itselleni samanlaista rakkautta vanhuudenpäivilleni.

maanantai 27. joulukuuta 2021

Reppu

Jokaisella ihmisellä on näkymätön reppu selässään, joillakin on painava, joillakin kevyt, jotkut kokevat siitä kipua kun taas toiset eivät. Mitä repussa sitten on? 
Kokemuksia. Ihania, lämmittäviä, kauheita, kivuliaita...

....Jokaisen reppu on erilainen mutta jokaisesta repusta löytyy yksi tärkeä asia nimittäin opetus, tai oikeastaan opetuksia. 
Jokaisesta kokemuksesta olkoon se hyvä tai huono voidaan oppia jotain, opitaan itsestämme, muista, mitä kannattaa tehdä tai mitä ei pitäisi tehdä. Elämä on pitkä tie jonka varrella aina voi oppia uutta. Ihmisinä me myös iän myötä muututaan ja muokkaudutaan kokemuksiemme pohjalta. Siksi olisi hyvä välillä kurkata sinne reppuun ja tutkia mitä sieltä löytyy, näin voidaan ymmärtää miksi ollaan tehty tiettyjä valintoja tai vaikkapa miksi joku asia on meille tärkeä kun joku toinen asia on mitätön. Voidaan löytää kokemuksia jotka on jäänyt repun pohjalle unholaan ja ymmärtää miksi reagoidaan johonkin tilanteeseen tietyllä tapaa.

Itsetutkiskelu on tärkeetä jotta ei jäädä juoksemaan oravanpyörään, jos halutaan muutosta meidän täytyy muuttaa toimintatapaamme. Jos esimerkiksi huomataan että aamuisin aina väsyttää on hyvä huomata että se johtuu siitä että ei malta illalla mennä nukkumaan koska peli on niin jännittävää, suoratoistopalvelusta on vaikea irrottautua tai vaikkapa kirjan lukeminen vie mukanaan. Tätä tapaa pitää muuttaa jotta aamuisin olo voisi olla pirteä mutta se ei riitä että päätetään tulevaisuudessa mennä aikaisemmin sänkyyn. Se saattaa toimia tovin mutta hetken päästä huomataan että taas on alkanut väsyttää joka aamu. Pelkkä muutos ei riitä, sitä näkymätöntä kokemuksien reppua täytyy avata ja löytää sieltä ne asiat jotka ovat johtaneet siihen missä ollaan nyt. Ehkä lapsuudessa et saanut katsoa elokuvia kuin kerran viikossa ja siksi aina salaa katselit niitä öisin, ehkä edellisessä parisuhteessasi kumppanisi haukkui sinua nörtiksi kun luit kirjaa ja aloit tehdä sitä salaa aina kun hän nukkui tai kun olit edellisessä työssäsi ja pelaamiselle ei ollut aikaa kuin pienen hetken öisin etkä nyt osaa aloittaa pelaamista aikaisemmin kun työvuorot ovat muuttuneet?

Tähän päivän ongelmaan löytyy repusta selitys, se pitää vain uskaltaa avata vaikka siellä voi tulla vastaan kokemuksia ja sen myötä muistoja mitä halutaan unohtaa. Kuitenkin jokainen kokemus hyvä tai huono on muokanneet meitä tämmöisiksi mitä ollaan nyt. Jokainen kokemus on yhtä tärkeä ja se pitää repussa kantaa ikuisesti. Huonot kokemukset painavat enemmän mutta painoa voi repusta saada pois kääntämällä huonot kokemukset hyväksi opetukseksi ja näin muuttumalla paremmaksi ihmiseksi. 

Jokaisella meillä on näkymätön reppu kannettavana ja joskus se on väsyttävää eikä sitä voi koskaan heittää pois mutta painoa voi helpottaa tauottamalla ja tutkiskelulla, se tekee hyvää vaikka sattuisikin.

torstai 9. joulukuuta 2021

Vauvavuoden kaaoksen huipentuma

Hiljaisuus laskee kotiin kun avopuoliso on töissä ja lapset on mennyt nukkumaan. Ensimmäiseen kertaan kolmeen kuukauteen olisi sitä omaa aikaa jolloin saisi tehdä ihan mitä vain. Kaksi viimeistä viikkoa on mennyt hoitaessa räkäisiä lapsia vuorokauden ympäri, esikoista päivisin koska hän ei ole halunnut syödä ja olen huonona äitinä ruokkinut sipseillä ja karkeilla kun ruuat ei ole maistuneet ja yrittänyt hillitä kolmevuotiaan tarvetta pomppia ja juosta. Vauvaa taas hoivannut öisin koska räkä on tukkinut pienokaisen sieraimet ja hän on jatkuvasti heräillyt itkemään huonoa oloaan.
Viikot ennen sitä on mennyt opetellessa vauvan rytmiä päiväunien suhteen jotka ovat muuttuneet vähintään jokatoinen päivä. Kokoajan vauva oppii uutta ja juuri kun kerkeää huokaista että nyt menee paremmin niin joku hammas tekee tuloaan ja taas mennään silmät ristissä. Kolmevuotias uhmailee koska ei saa huomiota niin paljon kuin mihin hän on tottunut. Huono omatunto painaa mieltä kun ei pysty ottamaan isompaa syliin aina kun hän sitä tarvitsee koska se tarve iskee yleensä juuri silloin kun vauva huutaa täyttä kurkkua syystä tai toisesta.

Ei ole helppo homma olla äiti varsinkaan nykypäivänä kun somessa äidit huutelee kuinka he itse ovat niin reippaita siivoten taloa vauva kainalossa, tekee omat soseet, kestovaippailee, leikkii lapsien kanssa vähintään kuusi tuntia päivässä samalla kun he itse kuntoilevat, pitävät itsestään huolta ja mies tyytyväisenä.

No minä olen se huono äiti joka ei siivoa kuin vaaralliset aineet pois vauvan tieltä, pyykkään kun vaatteet on loppu kaapista ja tiskaan ku banaanikärpäset alkaa lentelemään suuhun. Syötän vauvalle pilttiä ja vaipparoskia saa kantaa jatkuvasti ulkoroskikseen niin että roskakuski huutaa ilosta kun kansikaan ei enää ole mennyt viikkoon kiinni. 
Tämä ei ole suinkaan huono asia koska näin saan annettua aikaa lapsilleni joka on suurin prioriteettini.
Kun mies tulee töistä on taas aika kotitöille kun hän viettää aikaa lapsiemme kanssa.

Tämä hiljaisuus kotona on melkein pelottavaa, on vihdoin aika pitää itsestään huolta. Minun tapauksessani se tarkoittaa että voin antaa tunteiden tulla ensimmäistä kertaa pitkään aikaan. Niitä on kertynyt paljon! Istun ja mietin, hymyilen, itken. Onpa kummallista tuntea itsensä, oikeasti tuntea kiireettömänä. Tuntea kuinka väsynyt sielu on, kuinka painavia ajatukset on. Antaa niiden tulla.

Tunti menikin äkkiä, vauva herättää minut ajatuksistani ja on taas aika ruokkia väsynyttä lasta. En saanut tälläkään kertaa tehtyä mitään hyödyllistä. Vilkaisen kolmevuotiasta että kaikki on hänellä hyvin majassaan jonka rakensi olohuoneeseen ja johon hän nukahti, nostan vilttiä että hän saa sinne ilmaa ja menen yläkertaan tuttipullo kädessä. Ruokin, nukutan ja kömmin itse peiton alle. Lähetän hyvän yön viestin avopuolisolle ja annan ajatuksen sille että ikävöin häntä mutta kohta nähdään taas.
Enää ei ole aikaa omille ajatuksille, pitää nukkua että jaksaa taas antaa lapsille kaikkensa aamulla. Ehkä huomenna ehtisi hyökätä tiskivuoren kimppuun tai ottaa imuri käteen. Todennäköisesti en mutta ei sotku ketään tapa. Ehkä kohta lapsiarki helpottaa edes sen verran että pystyn hoitamaan masennukseni ja itseni taas kuntoon.
Onneksi on lapset jotka pitävät valoa yllä näinä synkkinä aikoina!

torstai 4. marraskuuta 2021

Kuoppainen ja mutkikas soratie

Sadepisaroita muodostuu ikkunalle mutta ne eivät ehdi alkaa valumaan kun tuulilasinpyyhkijät vie ne mennessään, taivas on tumma ja lapset nukkuvat takapenkillä kun radiosta soi rokkia. Renkaista lentää kiviä autonpohjaan kun ajelen mutkikasta soratietä keskellä metsää missä ei näy yhtään sielua.

Olen juuri ollut lääkärinkäynnillä ja ajatukset aivoissa sotivat ja pitävät suurta mekkalaa, siksi päätin kääntyä vastakkaiseen suuntaan missä kotini on, en kertakaikkiaan jaksa nyt arkea ja kaikkea sitä mitä se tuo tullessaan kun kotiin menee kahden pienen lapsen kanssa. En jaksa olla nyt läsnä lapsilleni, annan heidän siis nukkua ja käännän radiota hieman lujemmalle jospa musiikki tukahduttaisi ajatukseni.

Ihmettelen minne tämä soratie mahtaa johtaa, kuinka pitkään joudun ajamaan tätä tietä ennen kuin se muuttuu paremmaksi? Tie on liukas syyssateista, se kiiltää ajovaloissa, ajelen reunasta reunaan välttäen isoimmat kuopat mutta silti välillä iskarit lyö pohjaan. Tämä tie kuvastaa elämääni. Matka tähän päivään on ollut hyvin mutkikas ja erittäin kuoppainen niin että ei ole uskaltanut ajaa niin lujaa kun olisi saanut. Ajelusta ei aina ole voinut nauttia kun keskittyminen on mennyt siihen että on pitänyt pysyä tiellä liukkauden takia.

Hidastan vauhtia, pellolla seisoo kolme peuraa, uteliaita ja komeita eläimiä. Mietin montako ystävää heillä mahtaa metsässä olla, aivoissani yksi sotilas huutaa sinä olet aivan yksin. Käsken sotilaan olla hiljaa vaikka hän onkin osittain oikeassa. Ystäviä ei ympäriltäni löydy isoa kasaa eikä aina ole semmoista ystävää jolle voisi olla haavottuvainen mutta minulla on muita keinoja esimerkiksi kirjoittaminen.

Uskallan taas kiihdyttää kun peurat on ohitettu ja ajattelen että ihan kuin tämä tie elämänikään ei voi aina jatkua mutkikkaana ja kuoppaisena, jossain tulevaisuudessa on tultava vastaan asfaltoitu ja valaistu tie jota on pehmoista ja mukavaa ajaa. Ei kukaan eikä mikään auto jaksa jatkuvaa rasitusta vaikka kuinka olisikin rakennettu sitä varten mutta onneksi myös huonokuntoisilla teillä tulee vastaan kauniita asioita mitä on mukava ihastella mutta ne kiitää äkkiä ohi jos ei pysähdy. En kuitenkaan haluaisi pysähtyä ennenkuin saavun paremmalle tielle.

Kohta tulee aivan varmasti vastaan parempi tie niin matkallani kuin elämässänikin. Pitä vain pitää huolta siitä että polttoaine ei lopu. Se minne tämä tie johtaa selviää minulle kohta mutta minne elämäni tie johtaa jää vielä mysteeriksi. Toivon vain että polttoaineeni ei lopu liian aikaisin, tielläni on monta asiaa mitä haluan nähdä välillä pysähtyen nauttimaan siitä missä olen. 

Tosiasia on se että kaikki tiet eivät ole valaistuja tai asfaltoituja ja jotkut tiet ovat kuoppaisempia kuin muut mutta kaikki tiet johtavat johonkin kun vain uskaltaa jatkaa matkaa. Joskus täytyy kääntyä tuntemattomalle tielle ja luottaa siihen että sekin tie johtaa toiseen risteykseen jossa voi tehdä uuden valinnan. Joskus käännytään oikein ja joskus joudutaan mutkaiselle matkalle mutta sillä tiellä saattaa nähdä hienoja asioita!


maanantai 6. syyskuuta 2021

Riitely on rakkautta

Mielestäni parisuhteeseen tai mihinkä vain tärkeään suhteeseen kuuluu riiteleminen. Olen itse sanonut avopuolisolleni että silloin kuin lopetan riitelemisen kannattaa varoa koska silloin en enää välitä.

Riitely on tärkeää mutta täytyy muistaa että riitelemisestä ei ole hyötyä jos siitä ei opi mitään! Yleensä ihminen aloittaa riidan tai yhtyy siihen koska kokee itse olevansa oikeassa ja joskus käy niin hassusti että molemmat on oikeassa mutta riita silti jatkuu. 
Riidellä voi monella eri tavalla ja tunteiden vallassa voi olla vaikeaa kontrolloida itseään mutta sitä voi harjoitella. Itse pyrin riitelyssä välttämään sitä että haukun, otan vanhoja asioita esille, vedän mukaan ulkopuolisia tai muuten luon turhaa pahaa oloa toiselle. Joskus se voi olla vaikeaa mutta aina voi parantaa tapojaan. Riidan aikana on hyvä muistaa että aina voi viheltää pelin poikki ja sanoa seis! Ottaa hengähdystauon ja miettiä miksi oikeasti riitelee, onko riita asian arvoista? Mistä riita alkoi ja mihin lopputulokseen haluaa päästä? 
Sitten on hyvä hengittää ja laskea pulssia ennen asian esille ottamista uudestaan.

Miksi olen sitä mieltä että riiteleminen on tärkeää?
Riidat vahvistaa suhteita koska se auttaa meitä ymmärtämään sitä toista ihmistä ja sen ajattelutapaa ja hänen arvojaan. En ole koskaan tavannut ihmistä jonka mielestä kaikki asiat on ok mitä muut ehdottaa tai joka on aina samaa mieltä kaikissa mielipiteissä. Jos ei koskaan riitele se tarkoittaa sitä että menee muitten pillien mukaan ja unohtaa itsensä ja toimii vain niin sanotusti "tossun alla" ja se ei koskaan lopu hyvin eikä semmoinen suhde ole kenenkään etu.
Etenkin suhteitten ensimmäisinä vuosina uskon riitelemisen olevan elintärkeää suhteen rakentamisen kannalta (toki tiettyjen rajojen sisällä) koska silloin luodaan kompromissejä ja luovutaan joistain omista asioista mutta saadaan myös uusia näkökulmia ja sitä kautta luodaan se suhde joka sopii molemmille. Kumpikaan ei luovu kokonaan itsestään eikä kumpikaan näin ollen ole toista arvokkaampi eikä enempää oikeassa kuin toinen.

Olisihan se ihanaa jos kaikki aina osaisi olla niin aikuisia että eivät koskaan riitelisi mutta me tiedämme kaikki että semmoinen itsehillintä on mahdotonta. Se mitä kuitenkin voimme tehdä on riidellä oikein!
Miten riitelen oikein? 
Jos riitelemme, sitten mennään mököttämään eri huoneisiin ja toinen nukkuu yönsä sohvalla riitely on ollut turhaa, molemmilla on vain seuraavana päivänä paha mieli eikä mihinkään tulokseen olla päästy. 
Parempi tapa on että riidellään ja sitten keskustellaan asiasta. Keskustelun kautta voidaan ymmärtää toisen näkökulmaa ja miettiä miten ongelma ratkaistaan. Molemmat kuuntelevat toisiaan ja molemmat pääsevät rauhallisesti kertomaan omaa näkökulmaansa. Usein riidan jälkeen voi todeta että väärinkäsityksiä on ollut ja aika usein ratkaisu löytyy. Aina kaikki ei saa tahtoaan läpi mutta kun kuunnellaan kaikkien mielipidettä voi ratkaisu löytyä joka mielyttää kaikkia. Silloin riidasta on ollut hyötyä. 
Esimerkiksi: mies jättää likaiset sukat sohvalle ja kumppani tulee kotiin ja näkee ne. Hän tulistuu ja ajattelee että enkö minä ole tuhat kertaa sanonut että sukkia ei sohvalle jätetä! Kun mies tulee kotiin kumppani huutaa että mä en enää jaksa leikkiä sun äitiä, nyt sä viet ne likaset haisevat sukat pois sohvalta!
Mies on työpäivän jälkeen väsynyt ja sanoo että lopeta se jankuttaminen. Kumppani tulistuu entisestään ja lähtee ovet paukkuen huoneesta.
Hetken päästä kumppani tulee takas rauhallisempana ja pyytää anteeksi, selittää että töissä on ollut kiireitä ja hän ei vain jaksaisi heti kotiin tultuaan siivota miehen jälkiä. Mies sanoo ettei se haittaa ja tottakai hän vie sukkansa pois, aamulla töihin lähtiessään hän oli huomannut sukassa reiän ja kiireessä heittänyt ne vain pois käsistään eikä ajatellut asiaa sen enempää eikä kotiin tultuaan muistanut koko asiaa. 

Tässä tilanteessa riitelyyn löytyy selitys, molemmat ovat väsyneitä ja riita syntyy helposti ennenkuin kumpikaan huomaa asiaa ja pystyy sen jarruttamaan. Kumppani huomaa huutaessaan että asia on aika pieni ja mitätön eikä riitelemisen arvoinen ja tarvii aikalisän ja näin ollen lähtee hengähdystauolle. Kun pulssi on laskenut on hyvä tulla takaisin tilanteeseen ja rauhallisesti käydä läpi mitä tapahtui ja kuunnella miten toinen koki asian. Sitten voi sopia ja todeta että opittiin ettei heti kannata alkaa huutamaan ja ensi kerralla ehkä kumppani muistaa ensin kiltisti kysyä miksi jokin asia ei ole tehty niinkuin pitäisi.

En ole mikään parisuhdeterapeutti tai riitelemisen spesialisti mutta uskallan silti väittää että me itse päätämme miten riitelemme ja miten halutaan riidellä. On tärkeää tuoda omaa näkökantaansa esille mutta on aivan yhtä tärkeää myös kuunnella. Koskaan ei saa vain hyväksyä kaikkia tilanteita vaan keskustella saa ja pitää eikä riitelyä kannata pelätä. Jos riitelyn jälkeen syntyy keskustelu on helppoa pahoitella ja kenellekkään ei jää paha mieli! Riitelemisessäkin voi aina parantaa ja tehdä se paremmin ja sitä kannattaa harjoitella. Kaikki joudutaan joskus riitaan ja se on ihan ok!

perjantai 3. syyskuuta 2021

Sekamelska

Olen kauan hautonut ajatusta että haluan taas kirjoittaa, haluan omaksi iloksi luoda tekstiä ajatuksistani, havannoistani ja selvittää sitä sekamelskaa mitä aivoissani pyörii. Puoli vuotta olen miettinyt ja haaveillut mutta pelko on ollut liian läsnä. Olen miettinyt sitä että haluaisin kirjoittaa toisella äidinkielelläni mutta koska olen kouluni käynyt ruotsiksi enkä koskaan ole puhunut kirjakieltä olen pelännyt että kirjoitusvirheitäni tuomittaisiin. Nyt en aio pelätä enää!

Entä sitten jos tekstiini eksyy murre sanoja? Entä sitten vaikka tulisikin kirjoitusvirheitä eikä oikeisiin paikkoihin väliviivaa? Entä sitten vaikka väliviiva eksyy väärään paikkaan? Pääasia on se että ihmiset ymmärtää mitä kirjoitan ja omaksi iloksenihan tätä teen. 

Miksi sitten kirjoittaa suomeksi jos en kerta osaa?
No siksi koska haluan! Jos haluaa jotain sitä pitää tavoittaa. Tällä matkalla toivon oppivani paljon, ehkä opin kirjakieltä paremmin, ehkä en.
Uskon että saatan kirjoittaa joskus myös äidinkielelläni joka on ruotsi, ehkä kirjoitan joskus englanniksi vaikken sitä kovin hyvin osaakkaan! 

Olen kolmen ja puolen vuoden aikana muuttunut hirveästi. Olen tullut äidiksi kahdelle upealle pienelle tytölle enkä voisi siitä olla onnellisempi mutta olen havainnut että olen unohtanut kuka olen silloin kun en ole äiti tai avopuoliso. Mietin mitä minä tein ennen äitiyttä? Mistä haaveilin? 
Opiskelin puuseppä artesaaniksi (joka osottautui olevan aivan väärä ala minulle) ja kirjoitin! Haaveilin kirjailijan urasta, siitä olen haaveillut pienestä tytöstä asti ja haaveilen edelleen, äidinkielen opettajani ammattikoulussa lupasi ostaa ensimmäisen kirjani. Olen sen ajatuksen kuitenkin piilottanut kaapin perukoille ja antanut tietä haaveista perustaa perhe. Nyt kun perheeni on täydellinen niin voisin antaa tilaa vanhoille unelmille taas. Ruuhkavuosien keskellä en voi löytää aikaa kirjan kirjoittamiseen mutta miksipä ei tuottaa lyhyttä tekstiä blogiin ihan vain siksi koska haluan kirjoittaa ja kastella varpaat suurien mahdollisuuksien mereen.

Omaksi iloksi kirjoitan enkä aio ottaa painetta luoda tietynlaista sisältöä tai muuttaa tyyliäni muiden makuun koska se ei ole minun tapaista. Toivon kuitenkin että voisin herättää teksteissäni tunteita tai jopa auttaa ihmisiä! Toivon että sinä lukia haluat kuulla minusta lisää ja keskustella kanssani aiheista joista kirjoitan ja että viihdyt blogissani! Aiheita saa toivoa ja saatan ehkä niistä kirjoittaa.

Tervetuloa blogiini ja ennenkaikkea tervetuloa ajatuksieni sekamelskaan!